Kuinka sairastuin?
Pahoittelen näin aluksi ettei viime viikolla tullut tekstiä, mutta olkoon tämä kahden viikon arvoinen postaus!
Ajattelin nyt kertoa teille kuinka sairastuin "mieleltäni". Minulla on siis diagnosoitu Kaksisuuntainen mielialahäiriö ja Tunne-elämältään epävakaa persoonallisuus (impulsiivinen häiriötyyppi). Nämä ovat siis mun viralliset diagnoosit, molemmat diagnosoitiin 2018 syyskuussa.
Ajattelin nyt kertoa teille kuinka sairastuin "mieleltäni". Minulla on siis diagnosoitu Kaksisuuntainen mielialahäiriö ja Tunne-elämältään epävakaa persoonallisuus (impulsiivinen häiriötyyppi). Nämä ovat siis mun viralliset diagnoosit, molemmat diagnosoitiin 2018 syyskuussa.
Minulla on ihan pienestä asti ollut erillaisia vaikeuksia elämässä ja ne ovat tulleet monella tapaa esille. Alakouluikäisenä olen ollut luonteeltani aika ylivilkas, koulussa opiskelua vaikeutti lukihäiriö ja keskittymisvaikeudet. Olin myös jonkun aikaa ala-asteella pienluokassa jotta koulunkäynti olisi helpompaa. Perhe on ollut minulle aina todella tärkeä, kuin myös ystävät, mutta jossain vaiheessa kaikki muuttui. Minua alettiin koulussa kiusaamaan, minua haukuttiin kokoni takia ja myös sanottiin useasti hulluksi. Aloin saamaan outoja kohtauksia, aggressiivisia. Koulussa heittelin kirjoja ja huusin, voisiko sanoa että menin täysin sekaisin. Mistä tämä kaikki johtui, en itseasiassa tiedä mutta luulen yhden syyn olevan ukin kuolema. Ukki oli minulle todella tärkeä ihminen, olin hänen prinsessa. Ukki kuoli 12.01.2007, minä olin sinä vuonna täyttämässä 10 vuotta. Siitä kaikki oikeastaan sitten alkoi.
Tuon päivän jälkeen ensimmäistä kertaa elämässäni ajattelin kuolemaa, en varsinaisesti itse tiedostanut sitä mutta ajattelin kuitenkin. En itseasiassa muista sen jälkeen tapahtuneista asioista oikeastaan yhtään mitään. Osittain jotakin, mutta todella vähän. Kun siirryin ylä-asteelle muutin isäni luo ja kaikki muuttui taas pahemmaksi. Ensimmäistä kertaa kokeilin alkoholia, koulu ei kiinnostanut ja muutenkin olin aika holtiton. Elin myös "aikuisen" elämää, minulle annettiin vastuuta jota tuon ikäisellä ei pitäisi olla. Hoidin pikkuveljiäni keskellä yötä, raha vain lyötiin käteen kun isä lähti viettämään iltaa. 7-luokalla aloin myös ekaa kertaa seurustelemaan, olimme tuon pojan kanssa silloin puoli vuotta yhdessä kunne hän pahoinpiteli minut. Lisää taakkaa kannettavaksi nuoren harteille.
2011
Kun 7-luokka oli juuri lopuillaan äitini ilmoitti että he muuttavat Posiolle ja kysyi haluanko lähteä mukaan. Mietin asiaa ja tulin siihen tulokseen että haluan, koska äitipuoleni ja isäni olivat eroamassa. Tiesin että jos jäisin isän luo... No oikeastaan en tiennyt mitään, muuta kuin sen että isä teki paljon töitä rekkahommissa. Jotenka muutin äidin mukana sinä kesänä Posiolle. Minua jännitti, uusi koulu ja uudet ihmiset. Posiolle muutettuamme, oikeastaan aikalailla heti äiti ja isäpuoleni erosivat. Se oli oikeasti kova rysäys minulle ja siihen vielä päälle se että äiti löysin uuden miehen. Kaikki samalla kesällä, kavereiden menettäminen, uusi paikkakunta, uusi koulu, vanhempien ero ja uusi isäpuoli. Sairastuin vakavaan masennukseen.
Aloin käymään mielenterveystoimistolla puhumassa ja minulle määrättiin Seronil niminen masennuslääke. Aloin syömään sitä ja koulu alkoi kuin myös pimento muistissani. Menin JOPO nimiselle luokalle, se on periaatteessa erityisluokka mutta ei kuitenkaan sinne päinkään.
Mä en kirjaimellisesti muista yhtään mitään! Kokonainen puolivuotta on mulla aikalailla pyyhkiytynyt mun muistoista. Mä en muista miten oon tutustunu mun kavereihin, mä en muista miten mulla meni uudessa koulussa. Ihan pimentoa, lähinnä muistan vaan sen että ensimmäistä kertaa mun elämässäni mä aloin nähdä, kuulla ja tuntea harhoja. Muistan pätkissä kun oon vaan istunu mun huoneessa ja tuojjottanu seiniä. Tai kävellyt koulun käytävillä ja puhunut itsekseni. Kaikki kariutui siihen kun lopulta yritin kuristaa itseni yöllä omilla käsilläni, luullen että joku muu kuristi mua. Sen jälkeen tajuttiin että mulla ei ole "normaali" vakava masennus, vaan oli kyse jostain muusta. Koska reagoin masennuslääkkeeseen epänormaalilla tavalla. Alettiin miettimään mikä mun päässä oli vikana, tehttiin erillaisia testejä ja katsottiin mun käyttäytymistä. Epäiltiin adhd, add ja myös yksi psykiatri epäili skitsofreiniaa. Nämä oli mulle ihan täysin tuntemattomia termejä, lopulta virallinen epäilys oli kaksisuuntainen mielialahäiriö. Sitä ei alettu diagnosoimaan koska olin liian varhaisessa vaiheessa ja kaksisuunstaista mielialahäiriötä ei yleensä/mielellään diagnosoida alaikäiselle.
2012
Suoraan sanottuna koko ylä-aste meni miten meni, olin koulukiusattu, ahdistunut ja masentunut. Välillä mielialat heitteli niin korkealle että ei ollut mitään järkeä ja sieltä sitte kaaduttiin niin syvälle kuin on mahdollista. Kävin säännöllisesti puhumassa psykiatrin kanssa ja kouluun panostettiin.
2013
Peruskoulun lopputodistuksen lopullinen keskiarvo oli muistaakseni 7.9, en oli täysin varma mutta 7 ja 8 välillä kuitenkin. Olin saanut ammattikoulupaikan Pudasjärven Hevoshoitopuolelta ja olin sinne menossakin, kunnes tuli uusi romahdus. Pelkäsin lähteä opiskelemaan ja lopulta olin sitä mieltä etten ole valmis. Jotenka lähdin Posion lukioon... En siellä kuitenkaan kauan viihtynyt, en vain ole lukia ihmisiä. Äiti oli muuttanut Kuusamoon, joten muutin perässä. Menin opiskelemaan levyseppähitsaajan tutkintoa. Kuin aikaisemmasta blogistani tiedätte, minulla ei Kuusamossakaan mennyt hyvin. Minut lopulta sijoitettiin Keminmaan nuorisokotiin, 24.10.2013. Siitä alkoi taa uusi alamäki. Aloin olemaan itsetuhoinen, aijoin jopa tehdä itsemurhan. Olin taas kerran aivan pohjalla, enkä uskonut että sieltä olisi suunta ylöspäin. Kamppailin myös oman identiteettini kanssa.
2014
Elämäni alkoi mennä parempaan suuntaan, minulla oli kyllä paljon mielialojen vaihteluja ja sen näki kunnolla käyttäytymisestäni. Ensimmäistä kertaa elämässäni ihastuin tyttöön. Hän oli kaunis, upea ja ihana. Hänen naurunsa sai minut aina hymyilemään ja sydämmeni hakkaamaan. Lopulta kuitenkin erosimme omien sekoilujeni takia, olin todella epävarma taas itsestäni. En ollut varma oliko se minun juttuni, minun oli oakko alkaa etsimään itseäni. Olin myös tänä samana vuonna kiinnostunut toisesta tytöstä ja voin kertoa että nyt viime vuosina olen ollut myös rakastunut häneen. Mutta taas jälleen omat sekoiluni tekivät tulokseksi sen että menetin mahdollisuuteni häneen. Olen kuitenkin onnellinen hänen puolestaan, kunhan vain hän on onnellinen enkä tahdo että kukaa satuttaa häntä enään koskaan. Koska menin itse satuttamaan. Mutta palataan ajassa takaisin vuoteen 2014. Elokuussa lähdin sitten opiskelemaan Keminmaan ammattikouluun ajoneuvoasentaja tutkintoa, joka todella ihmetytti minua koska en osannut edes korjata autoja. Mutta minä opin ja opin todella hyvin. Vihdoin löysin itselleni ammatin joka kiinnostaa ja jossa olen oikeasti hyvä!
2015
Vuosi alkoi oikeasti todella huonosti... Minut raiskattiin, eikä itseasiassa kukaan uskonut minua kun kerroin. Se murskasi minut, olin ihan loppu. Kuitenkin koin pelastuksen 13.03.2015 löysin itselleni elämänkumppanin. Olin ehkä oikeasti onnellinen pitkästä aikaa. Elokuussa tuli sitten päivä vastaan kun muutin ensimmäiseen omaan asuntooni Kemiin. Olin iloinen ja ihan fiiliksissä. Sen sitten kyllä huomasi... Menin ehkä voisiko sanoa että "sekaisin", no mania se itseasiassa oli. Pidimme poikaystäväni kanssa "taukoa" suhteesta, en edes enää muista että miksi. Ihan typerä idea sanon minä, koska viikon aikana olin oikeastaan koko ajan humalassa. Kyllä, olin silloin vielä alaikäinen. Viikko ennen koulun alkua meni rellestäessä ja kun koulu alkoi rauhotuin taas. 16.09.2015 täysin 18-vuotta! Juhlat oli suunniteltu, kavereita tuli ja viinaa oli ihan helvetisti. Olo olikin seuraavana päivänä semmoinen että ei enää ikinä uudestaan. Sitten koitti jälleen yksi onnellisimmista päivistäni, 20.09.2015 poikaystäväni kosi minua. Tietenkin suostuin, koska olin täysin varma että tulemme olemaan koko loppu elämämme yhdessä.
2016
Muutimme kihlattuni kanssa Tornioon, kihlattuni edesmenneen papan omakotitaloon. Meillä oli koira ja ajattelin että kaikki on täydellistä. Mutta todellisuudessa olin stressaantunut koko ajan. Tiesin liikaa asioita mitä minulla ei olisi tarvinnut tietää, en viettänyt enää aikaa kavereiden kanssa koska olin koko ajan kihlattuni mukana töissä. Pääsin yleensä koulusta kolmen aikaan päivällä, siitä suoraan "töihin" ja kotiin kymmenen jälkeen. Olin aivan puhki kaikesta, riitelimme kihlattuni kanssa taukoamatta. Kärsin psykoosista ja näin harhoja. Mielenterveystoimistolla ei oikeastaan tehty asian suhteen mitään. Kukaan ei ymmärtänyt minua, koska enhän minä itsekkään ymmärtänyt.
Lopulta seisoin torniojoen kävelysillalla...
Oli kylmä, lähes -30 pakkasta. Joki oli jäässä, mutta pystyin tuntemaan veden liikkuvan jään alla. Se veti minua puoleensa, se kutsui minua nimellä. Katsoin horisonttiin, tähdet taivaalla ja Haaparaannan valot loistivat kauniisti. Ajattelin että nyt on hyvä olla, tässä ja nyt. "Ukki, minä en jaksa. Minuun sattuu, hae minut pois täältä. Tulen luoksesi" ajattelin. Tiputin tyhjän Baileys pullon alas, nostin jalkaani katsoin alas ja olin valmis hyppäämään. Jokin sai minut kuitenkin jotenkin havahtumaan, katsoin vasemalle ja näin kahden poliisin tulevan minua kohti osoittan lampuilla joen jäälle. En epäröinyt hetkeäkään ja lähdin kävelemään poispäin ihan kuin kukaan ei huomaisi minua. Kunnes toisestakin suunnasta tuli poliiseja. Vanhempi konstaapeli pysäytti minut ja kysyi olenko Alexandra. " Ehkä olen ja ehkä en, voisin vaikka olla" totesin. Poliisi alkoi höpöttämään minulle jotain järkevää. Kihlattuni tuli luokseni, näin että hän oli itkenyt ja väsynyt. Paloauto ja ambulanssi oli parkkipaikalla. Nauroin vain että tuo poliisi yritti iskeä mut. Olin humalassa, sekaisin ja masentunut. Mutta minä selvisi.
2017
Lopetin koulun käynnin koska koulu alko olemaan liian raskasta, masennuin taas pahasti ja lääkkeet eivät auttaneet. Puolivuotta meni tyyliin vain kotona mähötessä ja sekoillessa. Olin itsetuhoinen, jätin lääkkeitä syömättä ja kärsin harhoista. Kesän alussa muutimme sitten kihlatun kanssa Tornion keskustaan. Aloitin oikeat työt appiukollani, siivosin linja-autoja ja välillä olin korjaamon puolella. Kuukauden kerkesin olla siellä töissä, kunnes kihlattuni ilmoitti että haluaa erota. Se tuli ihan puskista ja vielä pahimpana päivänä. Olin valmiiksi jo ihan rikki, en saanut käsiteltyä ajatustani päässä. Kihlattuni yritti kuitenkin jollain tapaa pyytää anteeksi ja jälkeempäin sain tietää että yritti palata yhteen. Mutta olin niin rikki että päätin vain et nyt tämä oli tässä. Aloin etsiä asuntoa, löysin lopulta asunnon Kemin keskustasta. Otin kouluunkin yhteyttä että jatkan opintojani heti syksyllä, oppetaja sanoi että kurssi mikä minun pitää käydä alkaa toisessa jaksossa eli lokakuussa. Minulla oli vielä aikaa rauhoittua ja toipua erosta, se kävi kuitenkin hankalaksi. Olin ensimmäistä kertaa ihan yksin omassa asunnossa, minulla ei ollut harrastustakaan mitä harrastaa. Olin ihan toimeettomana joten päätin "reissailla", olin äidin luona Posiolla ja tädin luona Kiimingissä paljon. Sitten erehdyin eksymään tinderiin, törmäsin Oululaiseen mieheen ja menin hänen luokseen viettämään viikonloppua. Virhe... Hän sai minut kiinnostumaan ottamaan pikavippiä, hän joi paljon joten minäkin join. Siitä alkoi ihan kauhea sekoilu... Otin pikavippiä, joustoluottoa ja join kaikki kurkusta alas mitä kerkesin. Kirjaimellisesti viikossa saatoin olla 2 päivää juomatta, loput olikin bilettämistä. Boostia antoi vielä lapsuuden kaverini itsemurha, masennun, sekosin, en edes tiedä olinko masentunut vai oliko minulla mania, ehkä jopa sekamuotoinen jakso. Pidin pahan olon sisällä, en puhunut kellekkään, sulkeuduin omaan kuoreen ja huuhdoin pahaa oloa viinalla. Alkoholisoiduin... Kouluun mennessäni opettaja vain totesi että jakso joka minulla piti käydä oli jo... Siis mitä! Miksi hän ei ilmoittanut, miksi hän antoi minulle väärän aikataulun. Sekosin lisää, menetin toivoni kokonaan.
Lopulta äitini ja tätini otti kopin. Minulle sanottiin jyrkästi että nyt muutat Posiolle! Ja niin minä teinkin, irtisanoin asunnon ja tyhjensin sen. Ensimmäiset viikot Posiolla kärsin vierrotuoireista, vapisin ja hikoilin. Aloin etsimään itselleni asuntoa Kuusamosta ja 05.12.2017 minutsa tuli jälleen Kuusamolainen, olin ehkä jopa helpottunut. Aloin käymään psykiatrilla, sain hänestä paljon apua ja opin ymmärtämään enemmän itseäni. Alkoholi edelleen maistui ja silloin seuraava päivä oli aina itsetuhoinen päivä.
2018
Kärsin todella paljon ahdistuksesta päivittäin, lopulta en enää viettänyt paljoa aikaa kotona. Kävin jopa psykiatrisella osastolla 2kk jakson. Sitten päätettiin että minulla on paras saada diagnoosi jotta minua olisi helpompi auttaa. Minulle haettiin paikkaa Limingan Lakeuden varhaiskuntoutusyksiköstä. 09.08.2018 minut kirjattiin sisään Lakeuteen. Tutustuin porukkaan ja sain sieltä heti kavereita. Päivät oli mitä oli, ehkä hieman tylsiä mutta oli siellä ihan jees olla. Minulle tehtiin testejä ja toimintaterapeutti teki toimintakyvynarvioinnin. Lakeudesta päästyäni diagnoosit olivat kaksisuuntainen mielialahäiriö epymisvaihe ja tunne-elämältään epävakaa persoonallisuus (impulsiivinen höiriötyyppi). Näillä sitten mentiin. Epävakaa persoonallisuushäiriö oli minulle uusi juttu, en ollut ennen siitä edes kuullut. Minua alettiin hoitamaan sen mukaan, lääkitys katsottiin uudestaan myös. Kuusamossa aloitettiin Kela NUOTTI-valmennus, jossa mietittiin kaikke tekemistä minulle päiviksi mutta en ottanut niistä koskaan koppia.
2019
Olin taas koko ajan äidin tai tädin luona. Lopulta päätettiin että aloitan Kelan kuntouttavan toiminnan, jossa harjotetaan mun työllistymistä. Ja taas tultiin alamäkeä alas ja psykiatriselle osastolle virumaan. Sitten mun oma psykiatrinen sairaanhoitaja sano että jospa menisit oikeaan kuntoutukseen. Sähän kuntoutusyksikkö. 02.05.2019 minut kirjattiin Sähäkkään. Siitä alkoi todellinen taistelu minun itseni kanssa ja harjoittelu ymmärtämään omia sairauksiani. Teimme paljon reissuja, minulla on ihan mahtavia muistoja. Olen saanut kavereita ja viihdyn täällä todella hyvin. Takapakkia tuli lokakuussa lähdin viettämään yhden yön hotellissa mun "parhaan" kaverin kanssa,. Menimme sinä iltana bilettämään hänen ja muutaman mun kaverin kans. Takaisin hotellille lopulta, mutta se kääntyikin kaoottiseksi. Tämä mun kaveri ahdisteli mua seksuaalisesti, joka oli suurin virhe mitä hän olisi koskaan voinut tehdä. Se aiheutti mulle pahaa oloa, mutta mä jollakin tapaa pystyin jo kontrolloimaan mun päätä. Eennen Halloweenia, mulle meinasi laueta Burn out. Yhtenä iltana sanoin vain mun omalle ohjaajalle et nyt, mä en jaksa. Siitä otettiin heti koppi ja mun päivätoimintoja rauhotettiin viikoksi. Vuosi oli sitten lopullaan ja mulla oikeastaan meni jo todella hyvin. 31.12.2019 Oulun linja-autoasemalla olin käärimässä tupakkaa ja odotin bussini lähtöä. Kuulin tutun äänen tervehtimässä minua, sydämmeni hakkasi ja kirjoitin heti tädilleni viestin. Nostin päätäni ja edessäni seisoi tämä entinen kaverini joka ahdisteli minua. Keskustelimme siinä hetken mutta tunsin kokoajan kuinka mun sydän hakkasi ja teki mieli juosta vain karkuun. Pääsin linja-autoon kuitenkin lopulta.
2020
Täällä mä Sähäkässäoon vieläkin ja oon oikeasti ihan helvetin onnellinen, kiitollinen ja helpottunut! Mä voin tällä hetkellä niin hyvin että oon valmis lähtemään kouluun, mä pystyn ajattelemaan kotiutumista ja mulla on pysyviä harrastuksia. En juo enää yhtään alkoholia, oon alkanut pudottaa painoa ja mun lääkkeet toimii täydellisesti. Mä olen elämäni kunnossa! Ja oon todella, todella, todella ylpeä itsestäni. Oon suunnitellut mun tulevaisuutta, semmosia suunnitelmia jotka voin toteuttaa ja jotka on oikeasti mahdollisia. Mä oon saanut intohimon takaisin, mä hymyilen aidosti ja osaan jopa nauttia yksin olosta. Alle vuodessa tämä kaikki tapahtui, vuosi sitten olin niin pohjalla kun olla ja voi. Nyt mä olen pian vuoren huipulla ja mä nään pitkälle. Mä näen kauniin valon joka odottaa mua ja nään monta ovea jotka on auki.
Ja jos et vielä tiedä syytä miksi sairastuin niin vastaus on... Etten tiedä itsekkään, mutta olen täysin varma että tarpeeksi taakkaa ja traumoja voi laukaista mielenterveysongelmia. Ja mä sanon teille että niiden kanssa voi oppia elämään. Ihan niinkuin minäkin! 2013 vuonna mä olin sata varma siitä ettei tää tuu koskaan helpottuun, viime vuonna mä olin sitä mieltä että mä en vain jaksa enää kannatella itseäni. Mun ei tartte kannatella yksin itseäni, mulla perhe, sukulaiset ja rakkaat ystävät ympärillä. Ja mikä parasta ihan huippu hoitokontaktit! 2020 MÄ OLEN TULOSSA!
Tuon päivän jälkeen ensimmäistä kertaa elämässäni ajattelin kuolemaa, en varsinaisesti itse tiedostanut sitä mutta ajattelin kuitenkin. En itseasiassa muista sen jälkeen tapahtuneista asioista oikeastaan yhtään mitään. Osittain jotakin, mutta todella vähän. Kun siirryin ylä-asteelle muutin isäni luo ja kaikki muuttui taas pahemmaksi. Ensimmäistä kertaa kokeilin alkoholia, koulu ei kiinnostanut ja muutenkin olin aika holtiton. Elin myös "aikuisen" elämää, minulle annettiin vastuuta jota tuon ikäisellä ei pitäisi olla. Hoidin pikkuveljiäni keskellä yötä, raha vain lyötiin käteen kun isä lähti viettämään iltaa. 7-luokalla aloin myös ekaa kertaa seurustelemaan, olimme tuon pojan kanssa silloin puoli vuotta yhdessä kunne hän pahoinpiteli minut. Lisää taakkaa kannettavaksi nuoren harteille.
2011
Kun 7-luokka oli juuri lopuillaan äitini ilmoitti että he muuttavat Posiolle ja kysyi haluanko lähteä mukaan. Mietin asiaa ja tulin siihen tulokseen että haluan, koska äitipuoleni ja isäni olivat eroamassa. Tiesin että jos jäisin isän luo... No oikeastaan en tiennyt mitään, muuta kuin sen että isä teki paljon töitä rekkahommissa. Jotenka muutin äidin mukana sinä kesänä Posiolle. Minua jännitti, uusi koulu ja uudet ihmiset. Posiolle muutettuamme, oikeastaan aikalailla heti äiti ja isäpuoleni erosivat. Se oli oikeasti kova rysäys minulle ja siihen vielä päälle se että äiti löysin uuden miehen. Kaikki samalla kesällä, kavereiden menettäminen, uusi paikkakunta, uusi koulu, vanhempien ero ja uusi isäpuoli. Sairastuin vakavaan masennukseen.
Aloin käymään mielenterveystoimistolla puhumassa ja minulle määrättiin Seronil niminen masennuslääke. Aloin syömään sitä ja koulu alkoi kuin myös pimento muistissani. Menin JOPO nimiselle luokalle, se on periaatteessa erityisluokka mutta ei kuitenkaan sinne päinkään.
Mä en kirjaimellisesti muista yhtään mitään! Kokonainen puolivuotta on mulla aikalailla pyyhkiytynyt mun muistoista. Mä en muista miten oon tutustunu mun kavereihin, mä en muista miten mulla meni uudessa koulussa. Ihan pimentoa, lähinnä muistan vaan sen että ensimmäistä kertaa mun elämässäni mä aloin nähdä, kuulla ja tuntea harhoja. Muistan pätkissä kun oon vaan istunu mun huoneessa ja tuojjottanu seiniä. Tai kävellyt koulun käytävillä ja puhunut itsekseni. Kaikki kariutui siihen kun lopulta yritin kuristaa itseni yöllä omilla käsilläni, luullen että joku muu kuristi mua. Sen jälkeen tajuttiin että mulla ei ole "normaali" vakava masennus, vaan oli kyse jostain muusta. Koska reagoin masennuslääkkeeseen epänormaalilla tavalla. Alettiin miettimään mikä mun päässä oli vikana, tehttiin erillaisia testejä ja katsottiin mun käyttäytymistä. Epäiltiin adhd, add ja myös yksi psykiatri epäili skitsofreiniaa. Nämä oli mulle ihan täysin tuntemattomia termejä, lopulta virallinen epäilys oli kaksisuuntainen mielialahäiriö. Sitä ei alettu diagnosoimaan koska olin liian varhaisessa vaiheessa ja kaksisuunstaista mielialahäiriötä ei yleensä/mielellään diagnosoida alaikäiselle.
2012
Suoraan sanottuna koko ylä-aste meni miten meni, olin koulukiusattu, ahdistunut ja masentunut. Välillä mielialat heitteli niin korkealle että ei ollut mitään järkeä ja sieltä sitte kaaduttiin niin syvälle kuin on mahdollista. Kävin säännöllisesti puhumassa psykiatrin kanssa ja kouluun panostettiin.
2013
Peruskoulun lopputodistuksen lopullinen keskiarvo oli muistaakseni 7.9, en oli täysin varma mutta 7 ja 8 välillä kuitenkin. Olin saanut ammattikoulupaikan Pudasjärven Hevoshoitopuolelta ja olin sinne menossakin, kunnes tuli uusi romahdus. Pelkäsin lähteä opiskelemaan ja lopulta olin sitä mieltä etten ole valmis. Jotenka lähdin Posion lukioon... En siellä kuitenkaan kauan viihtynyt, en vain ole lukia ihmisiä. Äiti oli muuttanut Kuusamoon, joten muutin perässä. Menin opiskelemaan levyseppähitsaajan tutkintoa. Kuin aikaisemmasta blogistani tiedätte, minulla ei Kuusamossakaan mennyt hyvin. Minut lopulta sijoitettiin Keminmaan nuorisokotiin, 24.10.2013. Siitä alkoi taa uusi alamäki. Aloin olemaan itsetuhoinen, aijoin jopa tehdä itsemurhan. Olin taas kerran aivan pohjalla, enkä uskonut että sieltä olisi suunta ylöspäin. Kamppailin myös oman identiteettini kanssa.
2014
Elämäni alkoi mennä parempaan suuntaan, minulla oli kyllä paljon mielialojen vaihteluja ja sen näki kunnolla käyttäytymisestäni. Ensimmäistä kertaa elämässäni ihastuin tyttöön. Hän oli kaunis, upea ja ihana. Hänen naurunsa sai minut aina hymyilemään ja sydämmeni hakkaamaan. Lopulta kuitenkin erosimme omien sekoilujeni takia, olin todella epävarma taas itsestäni. En ollut varma oliko se minun juttuni, minun oli oakko alkaa etsimään itseäni. Olin myös tänä samana vuonna kiinnostunut toisesta tytöstä ja voin kertoa että nyt viime vuosina olen ollut myös rakastunut häneen. Mutta taas jälleen omat sekoiluni tekivät tulokseksi sen että menetin mahdollisuuteni häneen. Olen kuitenkin onnellinen hänen puolestaan, kunhan vain hän on onnellinen enkä tahdo että kukaa satuttaa häntä enään koskaan. Koska menin itse satuttamaan. Mutta palataan ajassa takaisin vuoteen 2014. Elokuussa lähdin sitten opiskelemaan Keminmaan ammattikouluun ajoneuvoasentaja tutkintoa, joka todella ihmetytti minua koska en osannut edes korjata autoja. Mutta minä opin ja opin todella hyvin. Vihdoin löysin itselleni ammatin joka kiinnostaa ja jossa olen oikeasti hyvä!
2015
Vuosi alkoi oikeasti todella huonosti... Minut raiskattiin, eikä itseasiassa kukaan uskonut minua kun kerroin. Se murskasi minut, olin ihan loppu. Kuitenkin koin pelastuksen 13.03.2015 löysin itselleni elämänkumppanin. Olin ehkä oikeasti onnellinen pitkästä aikaa. Elokuussa tuli sitten päivä vastaan kun muutin ensimmäiseen omaan asuntooni Kemiin. Olin iloinen ja ihan fiiliksissä. Sen sitten kyllä huomasi... Menin ehkä voisiko sanoa että "sekaisin", no mania se itseasiassa oli. Pidimme poikaystäväni kanssa "taukoa" suhteesta, en edes enää muista että miksi. Ihan typerä idea sanon minä, koska viikon aikana olin oikeastaan koko ajan humalassa. Kyllä, olin silloin vielä alaikäinen. Viikko ennen koulun alkua meni rellestäessä ja kun koulu alkoi rauhotuin taas. 16.09.2015 täysin 18-vuotta! Juhlat oli suunniteltu, kavereita tuli ja viinaa oli ihan helvetisti. Olo olikin seuraavana päivänä semmoinen että ei enää ikinä uudestaan. Sitten koitti jälleen yksi onnellisimmista päivistäni, 20.09.2015 poikaystäväni kosi minua. Tietenkin suostuin, koska olin täysin varma että tulemme olemaan koko loppu elämämme yhdessä.
2016
Muutimme kihlattuni kanssa Tornioon, kihlattuni edesmenneen papan omakotitaloon. Meillä oli koira ja ajattelin että kaikki on täydellistä. Mutta todellisuudessa olin stressaantunut koko ajan. Tiesin liikaa asioita mitä minulla ei olisi tarvinnut tietää, en viettänyt enää aikaa kavereiden kanssa koska olin koko ajan kihlattuni mukana töissä. Pääsin yleensä koulusta kolmen aikaan päivällä, siitä suoraan "töihin" ja kotiin kymmenen jälkeen. Olin aivan puhki kaikesta, riitelimme kihlattuni kanssa taukoamatta. Kärsin psykoosista ja näin harhoja. Mielenterveystoimistolla ei oikeastaan tehty asian suhteen mitään. Kukaan ei ymmärtänyt minua, koska enhän minä itsekkään ymmärtänyt.
Lopulta seisoin torniojoen kävelysillalla...
Oli kylmä, lähes -30 pakkasta. Joki oli jäässä, mutta pystyin tuntemaan veden liikkuvan jään alla. Se veti minua puoleensa, se kutsui minua nimellä. Katsoin horisonttiin, tähdet taivaalla ja Haaparaannan valot loistivat kauniisti. Ajattelin että nyt on hyvä olla, tässä ja nyt. "Ukki, minä en jaksa. Minuun sattuu, hae minut pois täältä. Tulen luoksesi" ajattelin. Tiputin tyhjän Baileys pullon alas, nostin jalkaani katsoin alas ja olin valmis hyppäämään. Jokin sai minut kuitenkin jotenkin havahtumaan, katsoin vasemalle ja näin kahden poliisin tulevan minua kohti osoittan lampuilla joen jäälle. En epäröinyt hetkeäkään ja lähdin kävelemään poispäin ihan kuin kukaan ei huomaisi minua. Kunnes toisestakin suunnasta tuli poliiseja. Vanhempi konstaapeli pysäytti minut ja kysyi olenko Alexandra. " Ehkä olen ja ehkä en, voisin vaikka olla" totesin. Poliisi alkoi höpöttämään minulle jotain järkevää. Kihlattuni tuli luokseni, näin että hän oli itkenyt ja väsynyt. Paloauto ja ambulanssi oli parkkipaikalla. Nauroin vain että tuo poliisi yritti iskeä mut. Olin humalassa, sekaisin ja masentunut. Mutta minä selvisi.
2017
Lopetin koulun käynnin koska koulu alko olemaan liian raskasta, masennuin taas pahasti ja lääkkeet eivät auttaneet. Puolivuotta meni tyyliin vain kotona mähötessä ja sekoillessa. Olin itsetuhoinen, jätin lääkkeitä syömättä ja kärsin harhoista. Kesän alussa muutimme sitten kihlatun kanssa Tornion keskustaan. Aloitin oikeat työt appiukollani, siivosin linja-autoja ja välillä olin korjaamon puolella. Kuukauden kerkesin olla siellä töissä, kunnes kihlattuni ilmoitti että haluaa erota. Se tuli ihan puskista ja vielä pahimpana päivänä. Olin valmiiksi jo ihan rikki, en saanut käsiteltyä ajatustani päässä. Kihlattuni yritti kuitenkin jollain tapaa pyytää anteeksi ja jälkeempäin sain tietää että yritti palata yhteen. Mutta olin niin rikki että päätin vain et nyt tämä oli tässä. Aloin etsiä asuntoa, löysin lopulta asunnon Kemin keskustasta. Otin kouluunkin yhteyttä että jatkan opintojani heti syksyllä, oppetaja sanoi että kurssi mikä minun pitää käydä alkaa toisessa jaksossa eli lokakuussa. Minulla oli vielä aikaa rauhoittua ja toipua erosta, se kävi kuitenkin hankalaksi. Olin ensimmäistä kertaa ihan yksin omassa asunnossa, minulla ei ollut harrastustakaan mitä harrastaa. Olin ihan toimeettomana joten päätin "reissailla", olin äidin luona Posiolla ja tädin luona Kiimingissä paljon. Sitten erehdyin eksymään tinderiin, törmäsin Oululaiseen mieheen ja menin hänen luokseen viettämään viikonloppua. Virhe... Hän sai minut kiinnostumaan ottamaan pikavippiä, hän joi paljon joten minäkin join. Siitä alkoi ihan kauhea sekoilu... Otin pikavippiä, joustoluottoa ja join kaikki kurkusta alas mitä kerkesin. Kirjaimellisesti viikossa saatoin olla 2 päivää juomatta, loput olikin bilettämistä. Boostia antoi vielä lapsuuden kaverini itsemurha, masennun, sekosin, en edes tiedä olinko masentunut vai oliko minulla mania, ehkä jopa sekamuotoinen jakso. Pidin pahan olon sisällä, en puhunut kellekkään, sulkeuduin omaan kuoreen ja huuhdoin pahaa oloa viinalla. Alkoholisoiduin... Kouluun mennessäni opettaja vain totesi että jakso joka minulla piti käydä oli jo... Siis mitä! Miksi hän ei ilmoittanut, miksi hän antoi minulle väärän aikataulun. Sekosin lisää, menetin toivoni kokonaan.
Lopulta äitini ja tätini otti kopin. Minulle sanottiin jyrkästi että nyt muutat Posiolle! Ja niin minä teinkin, irtisanoin asunnon ja tyhjensin sen. Ensimmäiset viikot Posiolla kärsin vierrotuoireista, vapisin ja hikoilin. Aloin etsimään itselleni asuntoa Kuusamosta ja 05.12.2017 minutsa tuli jälleen Kuusamolainen, olin ehkä jopa helpottunut. Aloin käymään psykiatrilla, sain hänestä paljon apua ja opin ymmärtämään enemmän itseäni. Alkoholi edelleen maistui ja silloin seuraava päivä oli aina itsetuhoinen päivä.
2018
Kärsin todella paljon ahdistuksesta päivittäin, lopulta en enää viettänyt paljoa aikaa kotona. Kävin jopa psykiatrisella osastolla 2kk jakson. Sitten päätettiin että minulla on paras saada diagnoosi jotta minua olisi helpompi auttaa. Minulle haettiin paikkaa Limingan Lakeuden varhaiskuntoutusyksiköstä. 09.08.2018 minut kirjattiin sisään Lakeuteen. Tutustuin porukkaan ja sain sieltä heti kavereita. Päivät oli mitä oli, ehkä hieman tylsiä mutta oli siellä ihan jees olla. Minulle tehtiin testejä ja toimintaterapeutti teki toimintakyvynarvioinnin. Lakeudesta päästyäni diagnoosit olivat kaksisuuntainen mielialahäiriö epymisvaihe ja tunne-elämältään epävakaa persoonallisuus (impulsiivinen höiriötyyppi). Näillä sitten mentiin. Epävakaa persoonallisuushäiriö oli minulle uusi juttu, en ollut ennen siitä edes kuullut. Minua alettiin hoitamaan sen mukaan, lääkitys katsottiin uudestaan myös. Kuusamossa aloitettiin Kela NUOTTI-valmennus, jossa mietittiin kaikke tekemistä minulle päiviksi mutta en ottanut niistä koskaan koppia.
2019
Olin taas koko ajan äidin tai tädin luona. Lopulta päätettiin että aloitan Kelan kuntouttavan toiminnan, jossa harjotetaan mun työllistymistä. Ja taas tultiin alamäkeä alas ja psykiatriselle osastolle virumaan. Sitten mun oma psykiatrinen sairaanhoitaja sano että jospa menisit oikeaan kuntoutukseen. Sähän kuntoutusyksikkö. 02.05.2019 minut kirjattiin Sähäkkään. Siitä alkoi todellinen taistelu minun itseni kanssa ja harjoittelu ymmärtämään omia sairauksiani. Teimme paljon reissuja, minulla on ihan mahtavia muistoja. Olen saanut kavereita ja viihdyn täällä todella hyvin. Takapakkia tuli lokakuussa lähdin viettämään yhden yön hotellissa mun "parhaan" kaverin kanssa,. Menimme sinä iltana bilettämään hänen ja muutaman mun kaverin kans. Takaisin hotellille lopulta, mutta se kääntyikin kaoottiseksi. Tämä mun kaveri ahdisteli mua seksuaalisesti, joka oli suurin virhe mitä hän olisi koskaan voinut tehdä. Se aiheutti mulle pahaa oloa, mutta mä jollakin tapaa pystyin jo kontrolloimaan mun päätä. Eennen Halloweenia, mulle meinasi laueta Burn out. Yhtenä iltana sanoin vain mun omalle ohjaajalle et nyt, mä en jaksa. Siitä otettiin heti koppi ja mun päivätoimintoja rauhotettiin viikoksi. Vuosi oli sitten lopullaan ja mulla oikeastaan meni jo todella hyvin. 31.12.2019 Oulun linja-autoasemalla olin käärimässä tupakkaa ja odotin bussini lähtöä. Kuulin tutun äänen tervehtimässä minua, sydämmeni hakkasi ja kirjoitin heti tädilleni viestin. Nostin päätäni ja edessäni seisoi tämä entinen kaverini joka ahdisteli minua. Keskustelimme siinä hetken mutta tunsin kokoajan kuinka mun sydän hakkasi ja teki mieli juosta vain karkuun. Pääsin linja-autoon kuitenkin lopulta.
2020
Täällä mä Sähäkässäoon vieläkin ja oon oikeasti ihan helvetin onnellinen, kiitollinen ja helpottunut! Mä voin tällä hetkellä niin hyvin että oon valmis lähtemään kouluun, mä pystyn ajattelemaan kotiutumista ja mulla on pysyviä harrastuksia. En juo enää yhtään alkoholia, oon alkanut pudottaa painoa ja mun lääkkeet toimii täydellisesti. Mä olen elämäni kunnossa! Ja oon todella, todella, todella ylpeä itsestäni. Oon suunnitellut mun tulevaisuutta, semmosia suunnitelmia jotka voin toteuttaa ja jotka on oikeasti mahdollisia. Mä oon saanut intohimon takaisin, mä hymyilen aidosti ja osaan jopa nauttia yksin olosta. Alle vuodessa tämä kaikki tapahtui, vuosi sitten olin niin pohjalla kun olla ja voi. Nyt mä olen pian vuoren huipulla ja mä nään pitkälle. Mä näen kauniin valon joka odottaa mua ja nään monta ovea jotka on auki.
Ja jos et vielä tiedä syytä miksi sairastuin niin vastaus on... Etten tiedä itsekkään, mutta olen täysin varma että tarpeeksi taakkaa ja traumoja voi laukaista mielenterveysongelmia. Ja mä sanon teille että niiden kanssa voi oppia elämään. Ihan niinkuin minäkin! 2013 vuonna mä olin sata varma siitä ettei tää tuu koskaan helpottuun, viime vuonna mä olin sitä mieltä että mä en vain jaksa enää kannatella itseäni. Mun ei tartte kannatella yksin itseäni, mulla perhe, sukulaiset ja rakkaat ystävät ympärillä. Ja mikä parasta ihan huippu hoitokontaktit! 2020 MÄ OLEN TULOSSA!
Jos vielä jaksaisit kuluttaa elämästäsi 15 minuuttia, niin katso nämä video pätkät.
KIITOS!
Alex
P.s. Kiitos kun luit!
Kommentit
Lähetä kommentti