Horjuvan mielen mukana

Kun sun pää on niin syvällä pimeässä, ettet enää itsekkään tiedä missä kuljet. Oletko siellä ihan pohjalla vai oletko jossain huipun ja pohjan välimaastossa. 

Olet kadottanut toimintakyvyn kokonaan, mutta toimit silti kuin robotti. Et pysty ajattelemaan muuta kuin että on pakko tehdä ja jos en tee, olen luovuttaja. 

Hymyileminen on tuskallista ja se tuntuu mahdottomuudelta. Silti on välillä pakko hymyillä, todellisuudessa hymyn takana on surua ja kipua. 

Olet kadottanut halun tehdä asioita, mitä teit ennen ihan haltioissasi. Nyt jopa syöminen tuntuu tuskalliselta. Aamulla sängystä ylös nouseminen on työmaa, vaatteitten pukeminen turhauttavaa. Lääkkeet unohtuu ja aika moni muukin asia. Silti mieli vain jauhaa koko ajan asioita päässä, et pysty olla ajattelematta. Sun pää vain miettii ja miettii automaattisesti, lopulta se kaaos murtuu sun käsiin ja koet että nyt räjähtää. 

Kun se räjähdys on tulossa, kamppailet sitä vastaan kaikin voimin. Lopulta murrut kyyneliin, päätä särkee, happi loppuu ja kädet tärisee. 

Stressaat joka asiasta, jopa siitä että juonko vettä vai olenko juomatta. Tupakka auttaa, ihme ja kumma. Vaikka olet päättänyt lopettaa, mutta tajuat että susta ei ole siihen. Kun se pahin ahdistus tulee, jos sulla ei ole sitä tupakkaa se tuntuu maailman lopulta. 

Olenko riippuvainen? Kyllä, mutta en nikotiiniin. Vaan tapaan ja siihen mielihyvän tunteeseen mitä siitä saa, kun vedät keuhkot täyteen sitä paskaa ja puhallat ne ulos. Entä alkoholi? Ehkä paskin vaihtoehto, mutta helpottaa hetkeksi ja sillon saa rentoutua, siksi se tuntuu hyvältä ajatukselta. 

Suhteet, miten ne? Kärsii, pahasti. Eteenkin kaveri suhteet, saa paskaa niskaan kun et kysele mitä kuuluu jne. Mutta eivätkö ne tajua että oon oikeasti niin sekaisin, etten yksinkertaisesti muista, jaksa, pysty ja toisaalta välillä tuntuu etten edes halua. Kyllä mä silti yritän pitää suhteita yllä. Perhe kärsii, kun ovat huolissaan. Mutta sieltä tulee myös neuvoja, toisaalta välillä semmosia pakottavia lausahduksia. Tai ei pakottavia, mutta semmosia et niistä tulee paska olo ja sitä enemmän alkaa stressaamaan. Parisuhde, no jos toinen on tasapainoinen ihminen ja on oikeasti tukena. Niin silloin on jokseenkin helppo olla, toinen pysyy järjen äänenä. Mutta toki parisuhdekkin kärsii, on se kuitenkin toisellekkin rankkaa. Kun joutuu olemaan tukena paljon ja kuuntelemaan huolet ja murheet about joka päivä, tunti, minuutti ja sekuntti. Ehkä pahin kun toinen näkee vierestä sen, kun sä oot ihan just räjähtämässä. Mä en tykkää seota toisen nähen, siksi yritän vetää sisään sen kaiken paskan mikä on just tulossa ulos. 

Entä miten sä sitte jaksat tämän kaiken? En mä jaksakkaan tai siis mun on pakko jaksaa, vaikka en tahtoiskaan. Mulla tulee oloja ku haluis vaan lopettaa kaken tähän, et ei jaksa edes enää yrittää. Silti kuitenkin jostain tulee se, et on vaan yksinkertaisesti pakko. 

Mutta ehkä ylitsepääsemättömmimmät olot on itsetuhoiset olot, jos se ahdistus menee niin pahaksi et haluaa satuttaa itteään. Silloin se räjähdys on todennäköisintä, mulla se tulee vapinana, paniikkina tai sitte ylienergisenä kohtauksena. En tiiä, jännä et tulee lisää virtaa, mut jos niin käy niin sillon on paha paikka. Koska en tiedä minne puran sen olon. 

Kuitenkin näiden kanssa "pärjää", vaikka se tuntuukin tosi rankalta. Jos koet samanlaisia tunteita, et ole yksin. Meitä on monta ja meidän pitää piettää yhtä. Koskaan ei voi tietää jos vaikka seuraava päivä olisikin paljon parempi ❤

Alexandra