Liekki 🔥

Tässä minä taas istun, ilman ajatusta mitä kirjoitan. Joten kirjoitan tästä olosta... 

Mieli on synkkä, itkettää mutta itku ei tule. Kohta on Nuotti valmennus etänä, haluttaisi perua koko aika näin lyhyellä varotus ajalla. Päässä pyörii vain ajatuksia toisensa perään, miten olen epäonnistunut elämässä ja mitä kaikkia virheitä olen tehnyt. Toisten ihmisten loukkaavat sanat pyörii mielessä, olen virhe koko ihminen. Ne sanat sattuu, ne painavat harteita lyttyyn. 

Jaksanko taistella? 

Luovuttaminen olisi helppoa? 

Siinä kaksi kysymystä jotka ovat koko elämäni kulkeneet rinnallani. Sanot minu rohkeaksi, itsevarmaksi ja päämäärätietoiseksi. En usko itse niihin tälle hetkellä juuri lainkaan. 

Olenko väsynyt? Kyllä... 

Olenko kyllästynyt? Kyllä... 

Onko minussa mitään mistä ihmiset pitävät, vai olenko pelkä turhuus. Murheen murtamaa tuskaa, jonka liekki on sammunut jo kauan aikaa sitten. 

Palan tuhkaksi joka vuosi, miksi? En minäkään tiedä, miksi kaikki satuttaa joka kerta aina uudestaan ja uudestaan... 

Liekki on sammunut, se joskus paloi roihuten... 

Pelkäänkö? Kyllä, näitä ajatuksia. Pelkään itseäni, vaikka en saisi. Mitä ajatuksia minulla sitten on? Ette halua tietää, mutta voitte päätellä. 

Olen kyllästynyt taistelemaan ja olemaan se oman elämän ritari. Tiesitkö että ritaritkin joskus väsyvät? Jos et, niin nyt tiedät. Sydän hakkaa kovaa, tuntuu että ihan kuin aika loppuisi kesken. Vaikka sitä aikaa on paljon jälkellä, mutta aikakin loppuu joskus vielä kesken. 

Olen tikittävä aikapommi, näin minusta on sanottu. Se ajatus tuntuu pahalta, että olen pommi. Anteeksi siitä, jos koet minut sellaisena. En vain voi tälle mitään millainen olen... Maailma on kaikkien mielessä erilainen, minun maailmani on synkkä mutta välillä liiankin kirkas. Sen takia sokaistun joskus. Se valo sattuu silmiin, se aiheuttaa pään särkyä. Se väsyttää ja ahdistaa. Se saa minut sortumaan moniin asioihin ja tekoihin. Synkkyys on myös paha, mutta en osaa päättää onko pimeä vai valo se pelottavempi. Olisi helppoa olla vain siinä välissä... 

Näin minä ainakin toivoisin... 

Alexandra