Mä kyllä yritän...

Heippa!

Mun on nyt ihan pakko sano, että oon rikki. Tai en sillee rikki, mut jotenkin. Mulla on nyt useamman kuukauden ajan ollu pää ihan sekaisin, enkä osaa sanoa mistä se johtuu. Oon oireillu oudolla tavalla, silleen miten en ennen oo. Eli nää oireet on ihan uusia ja mua pelottaa ne. Haluisin löytää vastaukset siihen, mikä mun päässä on vikana tai mielessä. Oon kyllästynyt siihen, että mulla on pätkittäisiä muistikatkoksia mielessä, jotka sitten pikku hiljaa palaavat takaisin. Sitten kun ne ovat palanneet, en tunnista itseäni ja pelkään. Masennun ja ahdistun siitä, että jokin aika sitten olin ihan eri ihminen. Oon väsynyt tähän taisteluun, pelottaa että tuun koko loppu elämäni olemaan tämmöinen. Viallinen. 

Musta tuntuu siltä, että silloin kun mut on luotu... Jotakin on menny pahasti pieleen. Mä en jaksa ymmärtää sitä, miksi just minä? Sanotaan että kaikelle on syynsä, mut missä se syy on? Miksi kukaan ei kerro mulle, minkä takia mä juuri sain tämän elämän? Miksi mulla pitää olla kaikki ihmeelliset oireet, miksi kukaan ei auta mua näiden uusien asioiden kanssa? Ja vanhojen? Miksi en voi saada apua, että voisin elää normaalia elämää. Vielä 2020v alussa mä olin onnellinen! Mä tunsin vihdoin, että mulla on joku syy olla täällä ja että vihdoin mua autetaan mun  ongelmien kanssa. Mutta heti kun pääsin Kuusamoon... Mtt: lääkäri kusee mun elämän päälle. Viime lääkäri käynnillä, mulle sanottiin että sillä ei ole väliä sanotaanko mun oireita kaksisuuntasen psykoosiksi vai dissosisaation oireiksi... Sillon tuli se olo että mun suhteen on luovutettu, mua ei voida enää auttaa ja mä on vaan turha riesa. 

"Annetaan sen tuhota oma elämänsä". 

Ihan kuin mä en olis jo ihan tarpeeksi kestäny paskaa... Musta tuntuu että mun pitää kävellä sairaalaan ja päivystyksen keskellä huutaa "tätäkö te halusitte" ja viiltää kurkku auki. Tältä musta oikeasti tuntuu. Mua ei oteta tosissaan, ei ymmärretä sitä että oon valmis käymään kovankin taistelun, ihan vaan siksi että saisin olla rauhassa. Mä en jaksa elää näiden mun demonien kanssa, traumojen ja ahdistuksen. Mä en jaksa sitä että mua syytetään siitä miksi oon tullu! Kun ei tämä ole mun vika! Ettekö te saatana tajua! 

Jos mä menetän malttini, huudan, raivoan, sanon jotaki tai sitte aiheutan jotain... Se en ole minä! Jos sä tunnet mut oikeasti, siis ihan oikeasti! Niin sä tiedät että mun sisällä asuu sydämmellinen, empaattinen ja helvetin kiltti ihminen. Joka ei tee pahaa kellekkään, ei edes ihmiselle joka on sille ollu paha. Mä oon oikeesti yks maailman kilteimmistä ihmisistä, jolla on vaan taustalla sairauksia jotka tekee musta erin ihmisen. Mä osaan pyytää anteeksi. Mutta mun ei tartte pyytää anteeksi mun sairauksia,  koska mä en niitä valinnut. 

Haluan että tiedätte miltä musta tuntuu kun kirjotan tätä. Mä itken, mun sydän huutaa. Muhun sattuu. Mut mä en halua luovuttaa. Mä haluan taistella! 

Mä kärsin vaikka ihan jokaisen kohtauksen, oireen, ystävän menetyksen, perheen välien tuhoutumisen, ihan minkä vaan. Ihan vaan siksi, että mä saisin elää. Mä en enää jaksa yhdenkään ihmisen vihaa mua kohtaan, vaan sen takia kun toisen ongelmat tekevät myös mulle paskan olon. Jos sulla on paha olla, älä pura sitä muhun.  Se ei ole mun vika että sulla on paha olla, mun tehtävä ei ole auttaa siinä. Ja jos et osaa hakea apua, sekään ei ole mun ongelma. Minä osaan ja minä myös teen niin. Mä haen itelleni niin kauan apua että mä sitä saan. Saattaa kuulostaa itsekkäältä, mutta tää on mun elämä ja mä haluan elää. Mä haluan hengittää, haluan nauttia ajasta mitä mulla vielä on, haluan olla ONNELLINEN!

Alexandra