Arvet niin syviä kuin Mariaanien hauta

Klo. 01.09

Kauniit nuoret siniset silmät, petollisen kauniit. Sulkevat sisäänsä lukuisia tarinoita iloisista hetkistä ja surullisista taisteluista. Kun katsot niihin silmiin tarkemmin, niin syvälle kuin pystyt, tunnet sisälläsi muljahduksen. Näet sen kuinka paljon nämä nuoret silmät ovat kokeneet. Näet niiden lävitse sen kauhun ja ikävän. Mitä ne ovat nähneet, mitä ovat kokeneet. Voit melkein jo kuulla sen huudon, mitä niistä kantautuu. Mutta se ei olekkaan enää huuto, vaan pienen pieni kuiskaus "apua"... Ne huusivat ennen, mutta kun kukaan ei kuullut eikä nähnyt, huuto laantui. Silmät hyväksyivät ja enään vaan kuiskasivat.

Seisoin sillal ilmas oli usvaa, mietin että hyppään, mut vesi oli mustaa...

Mä olen useat kerrat sanonu ääneen etten jaksa enää. Oon sanonut monesti että tää on viimeinen päivä, että oon suunnitellu kaiken ihan valmiiksi, missä se tapahtuu, miten se tapahtuu, miksi se tapahtuu, kenelle ilmoitan vai ilmoitanko kellekkään. 

Oon kerran elämässä kirjottanu jäähyväiset 18.12.2016. Seisoin Torniossa kävelysillalla, jalka valmiina nousemaan kaiteen yli ja alas jäihin hyppäämään. Tuona päivänä ajattelin et en jaksa enää kantaa tätä taakkaa, etten jaksa enää taistella. Sillon luulin että oon ihan hukassa ja että mikään ei auta enää. Mutta en tienny mitä vielä tuun kokemaan kun nousinkin ambulanssin kyytiin. 

Sanon että jos olisin silloin tiennyt mitä vielä kokisin, mä en olis noussu siihen ambulanssiin... En olis katsonu taakseni ja ihmetelly valokeiloja. En olis pelänny sitä kylmää jäistä vettä. Mä olisin hypänny...

Ei, tämän tekstin tarkoitus ei ole nyt se et olisin riistämässä oman hengen. Tämän tekstin tarkoitus on kertoa että kuinka vaikea mulla nyt on olla. Sä näet mut joka päivä iloisena, pirteenä, repseenä ja nauravaisena. Se mitä oikeesti viimeset kuukaudet oon ollu, mä huudan mun sisällä ja kovaa. Nään ne liekit mitkä roihuaa mun ympärillä tulipunasina ja polttelee mun ihoa, valmiina syömään mut elävältä. 

Viime syksynä alko semmonen ajan jakso, mitä en oo koskaan mun elämässä kokenu. En oo ollu nyt kohta vuoteen hetkeäkään tasapainossa. Mun kroppa on tosi väsyny ja mieli vielä enemmän. Vuodessa on tapahtunu niin paljon stressaavia asioita, että mun pää ei enää pysy mukana. Oon alkanu ottas kuvioihin taas semmosia elämän tapoja, jotka ei oo mulle hyväksi. Mutta tuo hetkellisesti mielihyvää ja saan tuntea edes sen hetken olon onnelliseksi. Mutta loput ajasta ku oon oman pään kanssa kahdestaan, lasken sekuntteja, tunteja ja päiviä, millon tää paketti on valmis postitettavaksi seuraavaan elämään. 

En oo saanu raivokohtauksia pitkään aikaan, koska oon kuristanu sen raivon sisälle. Oon vaan kerran 4kk sisällä satuttanu itteeni. Mä vaan mietin, et kuinka pitkälle oon valmis viemään tän, pelkään et joku päivä se vika tikki vaan tulee vastaan. 

Mä en oikeen tiiä mitä mun nyt niinku pitäis tehdä. Mä oon väsyny, ihan oikeasti vitun väsynyt. Eikä mua oikeasti jaksa enää kiinnostaa yhtään mikään, mä vaa teen, oon ja hengitän. Oon puhunu mun hoitokontaktille, mutta jotenki lievästi tuntii siltä, ettei mua jälleen kerran oteta vakavissaan, ettei nähdä mihin tää juna on menossa. Mä nään et se tulee suistumaan raiteilta, pahemmin kuin 2017 syksyllä. 

Nopeasti kerrottuna 2017 syksyllä ryyppäsi 2kk putkeen, kusin mun raha asiat ja varmaa oisin kuollu ellei perhe ois tullu pelastamaan.

Mut siis... Mä oikeasti pelkään tulevaa syksyä, enkä oo pelänny näin paljon varmaan ikinä... Syksysin mulle iskee mania ja tässä kesän aikana on ollu huomattavissa pilkahuksia maniasta ja sitä on jo valmiiksi maustettu, niin mitä voidaan odottaa...

Nyt kun rupeen ajattelemaan miksi edes kirjotan koko tekstiä, nii tuli semmonen olo et turhaan mä edes taas kirjotan. Okei tästä voi olla isosti apua muille, et huomaavat etteivät oo yksin tämmösten tunteiden kanssa. 

Mutta siis onko tästä lähtökohtasin mulle mitään apua? No ei oikeastaan, voin mä tän ehkä näyttää mun hoitokontaktille. Mut no jaa, onko silläkään lopulta väliä.

Joo, ei siinä. Miepä lähet jatkamaan omia mietteitä ja todennäköisesti itkemään silmät päästä jälleen. Mut niihä sitä sanotaan itkeminen puhdistaa (vitut, ei oo kyl itellä auttanu ku on niin saatanan paha olla, et pitäs varmaa itkee nii paljo ku maapallolla on vettä, ennenku voisin sanoa että on puhdistunu olo).

On kylläää.... Love you guys, bye 👌🏻

Axu