Kaksisuuntaisen mielialahäiriön päässä

Hyvää alkanutta kesää kaikille!

Mulla kesä alkanut suurimmalta osin rauhallisesti. Vähän on ollut hypomanian merkkejä, mutta ruodussa hyvin pysytty. Vielä ei mitään ihmeellistä kesän suunnitelmia ole, mutta hirveä hinku polkea pyörällä! Sain nimittäin äidiltä viikko sitten lainaan pyörän ja olen nyt tosi innoissani siitä. Se tulee helpottamaan omaa liikkumista huomattavasti. Kävely rasittaa yllättävän paljon mun selkää ja olen huomannut että pyöräily on helpompi liikunta muoto minulle. Plus olen aina ollut tosi innokas pyöräilijä ja selvästi se ominaisuus ei minusta ole mihinkään kadonnut. 

Pienet pikaset kuulumiset mun elämään ja lähdetään sit käsittelee postauksen aihetta. Elikkä tuossa puolisen vuotta sitten minulle todettiin 2 tyypin diabetes. Metformiini lääkitys aloitettiin, mutta huomattiin ettei siitä ole tarpeeksi apua joten otettiin rinnalle toinen lääke Ozempic. Tämä lääke on pistettävä ja sitä pistetään kerran viikossa. Aluksi 5 viikkoa 0,25mg ja nyt menee 4 viikkoa 0,5mg, sen jälkeen jatkuvana 1mg. Aluksi en meinannut huomata mitään eroa, lopulta hoksasin että ei ollut enää niin huono olo jatkuvasti. Lisäksi se pienensi nälän tunnetta ja mun ruoka annokset pieneni. En siis tähän mennessäkään syönyt liikaa, mutta mulla oli koko ajan nälkä ja sen takia oli välillä riski että söin liikaa. Painoakin on nyt tippunut 3kg, joka on tosi iso plussa! Verensokeritkin ovat nyt tasaantuneet ja se on se tärkein asia. 

Kuukausi sitten kävin hermoratatutkimuksessa jonka yhteydessä todettiin molemmissa ranteissa tukkeutumat. Joka siis selittää jatkuvan käsien kipeytymisen ja puutumisen. Nyt käytössä kesän loppuun asti rannetuet ja katsotaan onko niistä apua. Jos apua on, niin niiden käyttöä jatketaan. Jos ei, suunnitellaan rannekanavan leikkausta. 

Vähän päälle kuukausi sitten poistettiin viisauden hammas, oli tarkoitus samalla poistaa 2 kappaletta, mutta yhdenkin poistamisessa oli tarpeeksi hankaluuksia. Tietenkin poiston jälkeen tuli tulehdus ja siinä sitten 2 viikkoa kärsittiin järkyttävistä kivuista. Uutta aikaa ei ole vielä, luultavasti vasta syksyllä. 

Tässäpä pienet kuulumiset, jos nyt sitten mennäänkin aiheeseen.

Kaksisuuntaisen mielialahäiriön päässä

Olen nyt tässä lähiaikoina miettinyt paljon asioita mun pienessä mielessä, pyöritellyt eri kysymyksiä asioihin ja vastauksia niihin. Eräänä päivänä kysyin sitten Timiltä, että huomaako minusta sitä että minulla on mielenterveysongelmia. En ole koskaan ennen asiaa sen kummemmin miettinyt, mutta ilmeisesti se aiheutti nyt mielessä kysymyksiä. Timi sanoi että ei sitä huomaa, itse kuitenkin olen hieman eri mieltä. Toki minä näen asiat aivan eri tavalla kuin muut, koska katson kuitenkin tilanteita omasta kehostani ja päästäni. 

Välillä mietin mielessäni et näkeekö ihmiset minusta jos olen harhainen. Ihan siis julkisilla paikoilla tai vaikka kavereiden luona. Suurin syy tämän asian miettimistä aiheutti kuitenkin mania. Koska omasta mielestäni muutun aivan eri ihmiseksi manian lauetessa, minä itse ainakin huomaan sen. Tiedostan ja tiedän, että normaali minä on rauhallinen, ajattelevainen, fiksu, empaattinen, sydämellinen ja tunteikas. Ollessani oma itseni, en tee hätiköityjä johtopäätöksiä, en toimi ilman harkitsemista ja ajattelemista. Ollessani oma itseni, minulle on tärkeää että asiat on suunniteltu etukäteen ja kaikki ajat ja päivämäärät on merkattu oikein ylös. Eli periaatteessa olen todella tarkka järjestyksestä ja olen pikkutarkka. Jotkut voivat sanoa jopa pilkun viilaajaksi, mutta enemmänkin itse sanon elämän hallitsemista fiksusti. 

Silloin kun sairauteni ottavat minusta vallan (kaksisuuntainen mielialahäiriö ja tunne elämältään epävakaa persoonallisuushäiriö, impulsiivinen muoto) toimin hätiköidysti, ajattelemattomasti ja impulsiivisesti. Silloin elämä lähtee melkoiseen kaaokseen ja se pitäisi omasta mielestäni ulkopuolisilla kyllä huomata. Normaalisti käytän alkoholia pienissä määrin tai sitten en yhtään, maniassa taas juon runsaasti ja aina päihtymistilaan saakka. Maniassa impulsiivisuus tulee parhaiten esille ja itselläni jälkeenpäin on se helppo huomata. Mutta en osaa sanoa, pystyvätkö muut ihmiset erottamaan normaalinen minäni taas "oireilevasta" minästäni. En tahtoisi että ihmiset ajattelevat maniapäissään tekemäni teot minäksi, koska se ei ole minua. 

Rehellisesti sanottuna, manian puhjetessa katson vierestä kun joku muu käyttää kroppaani ja mieltäni. Joku ihan päästä vinksahtanut ihminen, joka ei ole minä. Se tyyppi ajattelee olevansa hyvä kaikessa, ei epäröi mitään ja kuvittelee itsestään ihan joitain muuta mitä on. Esimerkiksi kehon näkemys on täysin vääristynyt, se näkee itsensä paljon seksikkäämpänä ja viehättävämpänä. En tarkoita sitä, etten itseäni kokisi seksikkäänä ja viehättävänä, mutta tarkoitan että se on liioiteltua maniassa. Tämä tyyppi näkee itsensä huomattavasti laihempana ja on valmis tekemään ihan älyttömiä juttuja. Minä itse pelkään korkeita paikkoja yli kaiken, tämä mania "minä" menisi jyrkänteen reunalle vapisematta. 

Yleisesti ottaen en siis tunnista itseäni kun oireilen, olen suoraan sanottuna ihan eri ihminen. Siksi olen tätä miettinyt, kuinka paljon se näkyy päällepäin ja osaavatko ihmiset erottaa milloin olen oma itseni. On tullut niin paljon tilanteita vastaan, jossa toinen osapuoli on vaikka suuttunut minulle "lopullisesti" eikä ymmärrä että tekemäni asia ei ole minun tyylistä, jonka takia en edes pääse korjaamaan tai selittämään tilannetta. Se on väärin. Kaikkea ei pystytä antamaan anteeksi, mutta ihmisillä pitää oppia ymmärtämään ettei osa tekemistäni asioista olleet tarkoituksellisia. Pitäisi osata katsoa toista hänenkin näkökulmasta. En minäkään voi raivostua ja syyttää ihmistä hänen teostaan joka vaikka on johtunut alzheimerin taudista. Joten ihmiset eivät voi raivostua ja syyttää ihmistä jonka toiminta johtuu pään sisäisestä häiriöstä. Se ei ole tahallisesti aiheutettua ja eikä tietoisessa tilassa. Itselläni esimerkiksi maniassa toimimani teot alkavat palailla vasta sen jälkeen kun mania jakso alkaa olemaan lopuillaan tai kääntymässä jo masennuksen puolelle. 

Depression eli masennuksen puhjetessa muutun tosi syrjäytyneeksi. En oikein tahdo liikkua minnekään, nukun pitkään ja mikään ei kiinnosta. Sekään ei ole minua itseäni ja silloin kyllä huomaa ettei kaikki ole ok. Vaivun omaan synkkään ajatusmaailmaan ja soimaan itseäni syytellen kaikesta mahdollisesta. Käyn mielessäni läpi kaikki epäonnistumiseni ja epäkohdat itsestäni. En näe mitään positiivista omassa elämässäni, en menneisyydessä, en nykyhetkessä, enkä tulevaisuudessa. En tunnista itseäni myöskään tästä tyypistä. Normaalisti osaan nähdä jokaisessa päivässäni jotakin positiivista ja tiedän että jokainen epäonnistumiseni on ollut vain suurempi askel onnistumista. Kaikki epäkohtani osaan kääntää hyväksi. Kun olen masentunut en osaa kellekään sanoittaa miksi minulla on paha olla, vaikka tietäisinkin syyn. Sen ulos sanominen on niin hankalaa, normaalisti taas osaan puhua ja kertoa mikä mieltä painaa. Masennusjakson aikana katson itseäni vierestä ja huudan itselleni että nouse ja pyydä apua. Sisälläni minä itse yritän kamppailla ulos siitä masentuneesta kuoresta joka on suljettu tiukasti kiinni. Tiedän että masentunutta ihmistä tekee pahaa katsoa, mutta ajattele millaista hänellä on katsoa itseään sisältä.

Normaalissa pahassa olossa ja hyvässä olossa on paljon eroja maniaan ja depressioon. Kun kyseessä on kaksisuuntaisen mielialahäiriön oireilut, tunteet mitä ihmisellä on tuplaantuvat. Sanotaan kun kaksisuuntainen ihastuu se tarkoittaa rakkautta, sun on surullinen hän on särkynyt sisältä, vihainen voisi "tappaa" ja iloinen no vähän liiankin. HUOM! Vihainen voisi "tappaa" ei tarkoita tätä konkreettisesti tappaa, vaan itse koen vihan suunnattomana raivona jota ei voi vaan millään poistaa. Iloisena sitä pomppii pitkin seiniä ja on niin kaikkivoipa olo. 

Näistä tunne asioista puhuminen on yks mun suurimmista asioista mistä haluaisin toistaa jatkuvasti. Kun ihmiset eivät ymmärrä sitä, miten ihminen voi tuntea jonkun asian tuplana. Sitä on vaikea selittää, helpompi on kokea ja tuntea. Pieni vertauskuva: Oletko joskus tuntenut itsesi niin surulliseksi, että sinusta tuntuu että muserrut täysin ja kuolet siihen suruun? Minä tunnen melkein kaikki surut sellaisina. Entä oletko koskaan ollut niin niin vihainen että voisit paiskoa tavarat pitkin kämppää? Minä tunnen lähes joka vihan sellaisena. Entä muistatko kun rakastuit johonkin, menetit sen ja se särki sydäntä? Minä tunnen rakkauden niin voimakkaana, että se melkein särkee oman sydämeni. Muistatko kun sait lahjaksi jonkin asian mitä olit aina halunnut? Tai muistatko kun tapahtui jotakin niin kivaa että meinasit haljeta ilosta? Minä tunnen ilon/onnellisuuden niin voimakkaana lähes kaikesta. Mutta minä tunnen myös rakkauden, ilon, surun ja vihan yhtä aikaa. Silloin sekoan, sen taistelun läpi käyminen on yksi uuvuttavimmista ja turmelevimmista taisteluista. 

Jokaisella ihmisellä on tunteet, mutta joillakin ihmisillä ne tunteet ovat paljon paljon voimakkaampia. Eteenkin meillä mielenterveyspotilailla. 

Kun ne asiat alkaa palailemaan mieleen, se synkkyys on ihan järkyttävää ja siksi olen miettinyt et sillä vois olla yhteys masennukseen vaipumiseen mania jakson jälkeen. En ole mikään lääkäri, mutta itse uskon näin. Alat muistamaan asioita mitä olet tehnyt ja jopa kadut niitä, sen lisäksi olet väsynyt kun olet maniassa käyttänyt kaikki varastoimasi energiat loppuun. Siksipä sitä sitten masennus iskee, kun on ihan puhki ja ihan hirveä olo omasta toiminnasta. Minä olen yrittänyt opetella ajattelemaan, että mitä teen maniassa en saa tuomita itseäni niistä aina. Koska en ole ollut silloin oma itseni. Totta kai siinä vaiheessa jos tekee jotain oikeasti todella pahaa, pitää mietti miksi niin teki ja toimia niin ettei se toistu. Tämän takia on todella tärkeää että on hoitokontaktit ja toimiva lääkitys, jotta saataisiin maniaa estettyä tai edes hillittyä. Itselläni konkreettista maniaa ei ole nyt kohta kahteen vuoteen näkynyt ja oletan sen ihan olevan lääkityksen, parisuhteen ja säännöllisen päivärytmin ansioita. Mutta totta kai hypomaniaa on ollut huomattavissa. 

Se on todella jännä, miten pystyt periaatteessa katsomaan vierestä omia tekemisisäsi vaikka olisitkin oman pään sisällä. Toisaalta kuulostaa hieman dissosiatiiviselta persoonallisuushäiriöltä, mutta ihan kaksisuuntaista mielialahäiriötä se on. Periaatteessa maniassa se sinun oma minä menee "lepotilaan" ja antaa sen sun niin sanotun toisen persoonan ottaa ohjat. Vaikka kaksisuuntaisessa ei varsinaisesti ole mitään persoonan vaihtumisia, itse puhuttelen maanista minääni toisena persoonana. Juuri siksi, koska muutun niin radikaalisesti erilaiseksi etten enää tunnista itseäni. 

Muutenkin kaksisuuntaisen ihmisen pään sisällä liikkuu niin paljon kaikkea maan ja taivaan väliltä. Vaikka ihminen vaikuttaisikin ulkoisesti tyhmältä, niin asia ei välttämättä niin ole. Itse koen ainakin itseni erittäin fiksuksi, se johtuu siitä että osaan ajatella asioita monella eri näkökulmalla ja eri tavalla. Eri on se miten tuon ne asiat ulos, silloin muut ihmiset ei välttämättä edes tajua mistä puhun. Kun he eivät osaa ajatella asioita sillä tavalla miten minä ne näen tai koen. 

Mutta tässä nyt kokonaisuudessaan tämä koko asia mitä olen pohdiskellut. Siinä on paljon miettimistä yhdelle postaukselle. Olin ajatellut että kirjottaisin tähän samaan postaukseen lääkkeiden käyttämisestä mielenterveysongelmiin. Mutta mulla alkaa aivot olla "väsyneet", joten jätän sen seuraavaan kirjoitukseen. Jonka sitten kirjoitan ja julkaisen kun olen tästä toipunut.

Jos sinulla jäi jotakin kysyttävää tai haluta tietää jostakin lisää, voit jättää minulle kommenttia tai vaikka laittaa sähköpostia! Toivottavasti tämä kirjoitus aukaisi hieman edes silmiäsi tai sait vertaistukea tästä 💙

Rakkaudella Alexandra

P.S Fuck off, if you don´t tell me. What means double rainbow!?